Vaatimattomuus kaunistaa sittenkin

Kuuntelin hiljattain Ryan Holidayn teoksen Irti Egon vallasta ja totesin, että niin se taisi vanha kansa olla oikeassa kuitenkin, kun sanoivat vaatimattomuuden kaunistavan ihmisen. Monta vuotta tässä onkin mennyt välissä niin, että meille on uskoteltu pystyvämme mihin vain, kunhan boostaamme omaa egoamme tarpeeksi. 



Ryan Holiday väittää, että "epäterveet uskomukset omasta tärkeydestä, arvokkuudesta ja erillisyydestä estävät elämästä täyttä elämää. Ne tekevät epäonnistumisista tarpeettoman raskaita, antavat pelon ohjailla ja estävät oppimasta uutta." Toisin sanoen, mikäli olemme mielestämme tärkeämpiä kuin oikeasti olemmekaan ja jos uskomme olevamme jotain erityistä, mihin muut eivät kykene, pelkäämme epäonnistumista niin paljon, ettemme kykene tekemään ratkaisujamme objektiivisesti. Jos puolestaan ymmärrämme, ettemme ole ainutlaatuisia ja että olemme vain yksi osa isoa kokonaisuutta, teemme ratkaisut avoimin mielin ja sen perusteella mikä olisi kokonaisuuden kannalta parasta, mikä itse asiassa parantaa onnistumisen todennäköisyyttä. 

Avainsanoja ovatkin siis nöyryys ja vaatimattomuus, jotka ovat meille suomalaisille varsin rakkaita ominaisuuksia. Vai väitätkö, ettet ole kuullut lukemattomia kertoja sananparsia, jotka kannustavat vaatimattomuuteen. "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." ja "Viisaus asuu vaatimattomien parissa" ovat tuttuja sananparsia lähes kaikille. Vastaavia löytyy taatusti lukuisia muitakin. Lienevätkö vahvan luterilaisen uskon peruja moiset. 



Työkavereiden kanssa olen toisinaan keskustellut siitä, mikä kenenkin elämässä on se tietty asia, mikä pitää mielen nöyränä. Sillä jokainen meistä taitaa toisinaan tarvita apua siinä, ettei ala luulla itsestään liikoja. Tarvitaan jotain, mikä palauttaa maan pinnalle ja estää leijumisen oman erinomaisuuden kuplaan. Toisille se on jokin harrastus, jonka parissa joutuu tosissaan tekemään töitä onnistumisten eteen. Muutama on maininnut perheen, erityisesti lapset, sellaisena realitycheckinä aina toisinaan. Ja kyllä se perinteinen mokaaminen työelämässäkin on omiaan pudottamaan liiat luulot pois aina välillä. Moka on lahja, olen kuullut sanottavan. Taitaa pitää paikkansa sekin sanonta. 

Moka on lahja työyhteisölle, joka joutuu havaitsemaan ettemme me ole koneita, vaan inhimillisiä yksilöitä, jotka tekevät virheitä. Kuka tahansa voi tehdä virheen, se iso pomokin, joka joutuu vastaamaan kaikesta. Moka on lahja myös itselle, sillä se muistuttaa ettei tule kuvitella olevansa virheetön tai aina oikeassa. Kun ymmärrämme olevamme puutteellisia itse, voimme hyväksyä vajavaisuuden muissakin helpommin. Moka myös pakottaa meidät olemaan luovempia, sillä toisinaan virheen korjaaminen osoittautuu paljon haastavammaksi kuin homman aloittaminen kokonaan alusta uudelleen. 



Pitämällä mielen nöyränä ja itsensä vaatimattomana, epäonnistumisen hetkellä pudotus ei ole liian kova. Se kirpaisee vähän, muttei tee meistä toimintakyvyttömiä. Opimme parantamaan toimintaamme ja otamme neuvoja vastaan herkemmin. Olemme avoimempia toisten ajatuksille ja sopeudumme muuttuviin tilanteisiin helpommin. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämää asiakaspalvelussa: empatia

Eikö työhyvinvoinnista ole puhuttu jo tarpeeksi?

Miksi jokaisen työntekijän yrityksessä tulisi työskennellä aspassa vähän aikaa?