Sellaista olen miettinyt

 Rutiineista puhuttaessa sävy on melko usein negatiivinen. Työpaikkailmoituksissa kysytään siedätkö rutiineja, ikään kuin ne olisivat jotain mitä on vaan pakko kestää. Toisaalta tietyllä totutulla tavalla työskentelevää henkilöä saatetaan kutsua kaavoihin kangistuneeksi, mikä antaa mielikuvan joustavuuden häviämisestä, kun työstä tulee rutiinia. Rutiinit ovat kuitenkin tärkeä osa elämää. Lapsille opetamme tärkeät aamu- ja iltarutiinit jo mahdollisimman nuorena, jotta arki sujuisi mutkattomasti. Asioiden ennakoitavuus auttaa niin lasta, kuin aikuista siirtymään oikeaan aikaan ja oikeassa järjestyksessä tehtävästä toiseen. Samalla varmistetaan, että kaikki tärkeät toimet tulee hoidettua.  Hyvinvointivalmentajat puhuvat mieluummin ravinto- ja liikuntatottumuksista, kuin rutiineista, mutta samasta asiasta niissäkin on kyse. Säännöllisesti tehtävistä, samanlaisina toistuvista toimista. Kun liikunnasta tulee toistuva rutiini, on sen suorittaminen helpompaa: ei tarvitse kuluttaa aika...

 Hyvän itsetunnon merkitystä korostava yhteiskunta tuottaa huijarisyndoomasta kärsiviä työelämän ammattilaisia, jotka kyseenalaistavat kaiken osaamisensa kohdatessaan haastavia tilanteita tai epäonnistumisia. Epävarmuus tulkitaan ammatillisen itsetunnon puutteeksi ja äkkiä vuosien kokemus ja opitut taidot eivät tunnu enää riittävän.   Itsetunnon parantamiseen on oppaita maailma väärällään. Ne tarjoavat erilaisia harjoituksia ja ajatusmalleja itsetunnon parantamiseen ja välittävät mielikuvan, jonka mukaan hyvä itsetunto on avain menestykseen, niin työelämässä kuin ihmissuhteissa yleensä. Pitää olla varma itsestään, silloinkin kun ei ole varma olo ollenkaan, tai epäonnistuminen on vain ajan kysymys.  Entäpä jos itsetunnossa ei olekaan kyse siihen liitetyistä varmuuden ja oman kyvykkyytensä tietoisesta esille tuomisesta? Entäpä jos sanaan liitettäisiinkin myötätunto, niin että kyse olisikin itsemyötätunnosta? Oman itsensä myötätuntoisesta hyväksymisestä niin puutteineen...