Sellaista olen miettinyt

 Mitä sä niinku tavoittelet tuolla blogin kirjoittamisella? - Tähän kysymykseen olen törmännyt nyt jo useamman kerran, vaikka oikeastaan vasta alkutaipaleella kirjoittamisessa olen. Miksi tämä kysymys esitetään niin usein ja tarvitseeko kaikessa tekemisessä aina olla tavoite?  Työelämässä olemme tottuneet siihen, että kaikki tekeminen on tavoitteellista. Lähes kaikkea toimintaa ja tunnetta mitataan jollain mittarilla ja luonnollisesti haluamme päästä tuloksissa yhtiötasoisiin tavoitteisiin. Kehityskeskusteluissa sitten puretaan yhdessä tiiminvetäjän tai esihenkilön kanssa kuinka on onnistuttu ja miten voisi vielä parantaa tekemisen tasoa.  Harrastuksissa puhutaan myös tavoitteellisesta edistymisestä. Tulosten kuntosalilla, juoksunopeudessa tai taitotasossa odotetaan paranevan koko ajan. Jos tulos ei parane, pohdimme ruokavalion tai treeniohjelman muutosten mahdollista vaikutusta tulokseen. Toimenpiteitä tehdään ja taas seurataan tulosten kehitystä.  On totta, että monessa asiassa juuri

 Hyvän itsetunnon merkitystä korostava yhteiskunta tuottaa huijarisyndoomasta kärsiviä työelämän ammattilaisia, jotka kyseenalaistavat kaiken osaamisensa kohdatessaan haastavia tilanteita tai epäonnistumisia. Epävarmuus tulkitaan ammatillisen itsetunnon puutteeksi ja äkkiä vuosien kokemus ja opitut taidot eivät tunnu enää riittävän.   Itsetunnon parantamiseen on oppaita maailma väärällään. Ne tarjoavat erilaisia harjoituksia ja ajatusmalleja itsetunnon parantamiseen ja välittävät mielikuvan, jonka mukaan hyvä itsetunto on avain menestykseen, niin työelämässä kuin ihmissuhteissa yleensä. Pitää olla varma itsestään, silloinkin kun ei ole varma olo ollenkaan, tai epäonnistuminen on vain ajan kysymys.  Entäpä jos itsetunnossa ei olekaan kyse siihen liitetyistä varmuuden ja oman kyvykkyytensä tietoisesta esille tuomisesta? Entäpä jos sanaan liitettäisiinkin myötätunto, niin että kyse olisikin itsemyötätunnosta? Oman itsensä myötätuntoisesta hyväksymisestä niin puutteineen kuin vahvuuksineen

Muistatko vielä, kuinka lapsena asioista innostuminen sai aikaan kihelmöivän olon, niin  ettei meinannut nahoissaan pysyä? Milloin viimeksi olet tuntenut tuon innostumisen tunteen, edes pienenä sykkeen nousuna tai haluna ryhtyä toimintaan?  Kuuntelin "Työelämän timantteja"- podcastiä jokin aika sitten, missä Minna Vanhala-Harmanen Baronalta oli keskustelemassa työelämätaidoista. (nauhoitettu 08.04.2021) Keskustelussa hän nosti innostumisen yhdeksi merkittävistä taidoista työelämässä, sillä ihminen joka on innostunut ja kiinnostunut siitä mitä hän tekee, on yleensä aktiivinen hakemaan lisää tietoa ja taitoja työhön liittyen.  Olen itsekin huomannut, että kiinnostus ja asioista innostuminen voivat saada lähes ihmeitä aikaan. Olisi varsin helppoa, jos innostuksen saisi lisättyä myös CV:hen yhtä näppärästi faktatietona kuten esimerkiksi käydyt kurssit. Valitettavasti näin ei ole, vaan on äärimmäisen vaikeaa todentaa työhakemuksessa sitä, kuinka innostunut ja kiinnostunut juuri tä

  Asiakaspalvelua eri aloilla yhdistää se, kuinka laajasti elämän koko kaari siellä näkyy. Toki toisilla aloilla eri elämänvaiheet näkyvät vahvemmin kuin toisilla, mutta väitän, että jokainen asiakaspalvelussa pidempään työskennellyt on joutunut vastakkain niin elämän synnyn, kuin kuoleman kanssa.  Mikä näissä tunnepitoisissa kohtaamisissa on asiakasneuvojan tärkeimpiä ominaisuuksia? Empatia .  Empatia on kyky tai oikeastaan taito ymmärtää, mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen asemaan. Sanon sitä taidoksi, sillä se on opeteltavissa oleva ominaisuus, ei sellainen mitä joko on tai ei ole. Asiakaspalvelussa empatiataidot ovat perusedellytys hyvän asiakaskokemuksen aikaan saamiselle.  Asiakaspalvelu on jatkuvaa keskustelua, neuvontaa, ongelmanratkaisua ja toisinaan haastavia kohtaamisia. Tämä kaikki vaatii keskusteluälykkyyttä. Helena Åhmanin teos "Keskusteluälykkyys painetilanteissa" on erinomainen oppikirja keskusteluälykkyyden kehittämi